Home > Author > Jeff Long

Jeff Long QUOTES

1 " Once again he could hear the planet’s joints and lifeblood. Stirrings in the stone. Ancient events. Here, time was like water. The tiniest creatures were his fathers and mothers. The fossils were his children. It made him into remembrance itself. He let his bare palms ricochet upon the walls, drawing in the heat and the cold, the sharp and the smooth. Plunging, galloping, he pawed at the flesh of God. This magnificent rock. This fortress of their being. This was the Word. Earth. Moment by moment, step by step, he felt himself becoming prehistoric. It was a blessed release from human habits. In this vast, capillaried monastery, through these openings and fretted spillways and yawning chthonic fistulae, drinking from pools of water older than mammal life altogether, memory was simply memory. It was not something to be marked on calendars or stored in books or labeled in graphs or drawn on maps. You did not memorize memory any more than you memorized existence. He remembered his way deeper by the taste of the soil and by the drag of air currents that had no cardinal direction. He left behind the cartography of the Holy Land and its entry caves through Jebel el Lawz in the elusive Midian. He forgot the name of the Indian Ocean as he passed beneath it. He felt gold, soft and serpentine, standing from the walls, but no longer recognized it as gold. Time passed, but he gave up counting it. Days? Weeks? He lost his memory even as he gained it. "

Jeff Long , The Descent (Descent, #1)

2 " Every time he moved, with every breath he took, it seemed the man was carried along by iridescent orange and black wings.

She tried to convey how it was like travelling through the inside of a living body at times, the joints and folds of the earth, the liver-smooth flowstone, the helictites threading upward like synapses in search of a connection. She found it beautiful. Surely God would not have invented such a place as His spiritual gulag.

It took Ali’s breath away. Sometimes, once men found out she was a nun, they would dare her in some way. What made Ike different was his abandon. He had a carelessness in his manner that was not reckless, but was full of risk. Winged. He was pursuing her, but not faster than she was pursuing him, and it made them like two ghosts circling.

She ran her fingers along his back, and the bone and the muscle and hadal ink and scar tissue and the callouses from his pack straps astonished her. This was the body of a slave.

Down from the Egypt, eye of the sun, in front of the Sinai, away from their skies like a sea inside out, their stars and planets spearing your soul, their cities like insects, all shell and mechanism, their blindness with eyes, their vertiginous plains and mind-crushing mountains. Down from the billions who had made the world in their own image. Their signature could be a thing of beauty. But it was a thing of death.

Ali got one good look, then closed her eyes to the heat. In her mind, she imagined Ike sitting in the raft across from her wearing a vast grin while the pyre reflected off the lenses of his glacier glasses. That put a smile on her face. In death, he had become the light.

There comes a time on every big mountain when you descend the snows and cross a border back to life. It is a first patch of green grass by the trail, or a waft of the forests far below, or the trickle of snowmelt braiding into a stream. Always before, whether he had been gone an hour or a week or much longer – and no matter how many mountains he had left behind – it was, for Ike, an instant that registered in his whole being. Ike was swept with a sense not of departure, but of advent. Not of survival. But of grace. "

Jeff Long , The Descent (Descent, #1)

10 " (Rakkain kohta kirjasta Helvetin piirit.)
Muiden nukahdettua Ali käveli pois leirin valoista. Ike ei ollut ottanut kajakkiaan tai haulikkoaan, joten Ali etsi jalkaisin taskulamppunsa avulla. Iken jalanjäljet näkyivät harppauksina rantatöyrään liejussa.

Ryhmän omahyväisyys raivostutti Alia. He olivat olleet joka suhteessa riippuvaisia Ikestä. Ilman häntä he olisivat voineet kuolla tai eksyä. Hän oli ollut uskollinen heille, mutta nyt kun hän tarvitsisi heitä, he eivät olleet uskollisia hänelle.

Me olimme hänen tuhonsa, Ali ymmärsi sen nyt. He olivat tuominneet Iken tuhoon riippuvuudellaan. Ike olisi ollut tuhansien kilometrien päässä ilman heidän heikkouttaan, tietämättömyyttään ja ylpeyttään. Se oli sitonut hänet heihin. Suojelusenkelit olivat sellaisia. Säälintunteensa tuhoon tuomitsemia.

Ali joutui kuitenkin vielä myöntämään, että ryhmän syyttäminen oli väistelyä. Sille Ikeä oli sitonut Alin heikkous, tietämättömyys ja ylpeys – ei ryhmän vaan Alin. Ryhmän hyvinvointi oli vain sivuetu. Oli epämiellyttävä totuus, että Ike oli luvannut itsensä Alille.

Ali eritteli ajatuksiaan kulkiessaan joenvierustaa. Aluksi Iken uskollisuus hänelle oli ollut epämieluisaa, mieliharmi. Ali oli haudannut mieltymyksentunteensa omien kuvitelmiensa kasan alle ja tyytynyt siihen, että Ike kulki syvyyksissä omista syistään, keksaistun kadonneen rakastetun tai koston takia. Ehkä niin ollutkin aluksi, mutta ei enää. Ali tiesi sen. Ike oli siellä hänen takiaan.

Ali löysi Iken öiseltä niityltä, vailla valoa, vailla asetta. Ike istui kasvot kohti jokea lootusasennossaan, selkä suojattomana vihollisille. Hän oli heittäytynyt villin erämaan armoille.

“Ike”, Ali sanoi.
Iken pörröinen pää pysyi pystyssä ja paikallaan. Alin lampunvalo heijasti Iken varjon mustan veden pinnalle, johon se heti katosi. Millainen paikka, Ali ajatteli. Pimeys niin ahnas, että se ahmi muun pimeyden.

Ali tuli lähemmäs ja riisui reppunsa. “Jäitte pois omista hautajaisistanne”, hän vitsaili. “Meille lähetettiin juhla-ateria.”
Ei liikahdustakaan. Edes iken keuhkot eivät liikkuneet. Hän kulki syvällä. Pakeni.

“Ike”, Ali sanoi. “Minä tiedän, että te kuulette ääneni.”
Iken toinen käsi lepäsi sylissä; toisen käden sormenpäät koskettivat maata kokonaisen hyönteisen painolla.

Ali tunsi olevansa tunkeilija. Hän ei kuitenkaan hyökännyt harkintaa vaan alkavaa mielipuolisuutta vastaan. Ike ei voisi voittaa, ei yksin.

Ali lähestyi toiselta sivustalta. Takaapäin Ike näytti rauhalliselta. Sitten Ali näki, että hänen kasvonsa olivat vääristyneet. “En tiedä mitä on tekeillä”, Ali sanoi. Ike taisteli Alia vastaan patsasmaisen rauhallisuutensa sisällä. Hänen leukansa oli kireällä.

“Riittää jo”, Ali sanoi, avasi reppunsa ja veti esiin ensiapupakkauksen. “Minä puhdistan nuo haavat.”
Ali aloitti tylyn riuskasti pesusienellä. Hän kuitenkin hidasti liikettään. Iho itse hidasti liikkeen. Ali siveli Iken selkää sormillaan, ja luut ja lihakset, hadaalien muste, arpikudos ja repunhihnojen hiertämät kovettumat saivat hänet hämmästymään. Se oli orjan ruumis. Ikeä oli piinattu. Jokainen merkki oli käyttämisen merkki.

Se sai Alin ymmälle. Hän oli tuntenut kirottuja monenlaisina ruumiillistumina, vaikkapa vankeja, prostituoituja, tappajia ja karkotettuja spitaalisia. Hän ei ollut kuitenkaan koskaan tavannut orjaa. Sellaisia olentoja ei pitänyt olla olemassa omalla ajallamme.

Ali yllättyi, miten hyvin Iken olkapää sopi hänen käteensä. Sitten hän tointui reippaan taputuksen myötä. “Te jäätte henkiin”, hän sanoi.

Ali käveli vähän matkan päähän ja istuutui. Hän makasi lopun yötä kerälle käpertyneenä ja suojeli Ikeä haulikolla, sillä aikaa kun Ike teki paluuta maailmaan. "

Jeff Long